Tuntuu siltä, että vuodesta toiseen nuorten MM-kisat ovat melkoinen tarina. Viime vuonna eepos oli hurmosta täynnä, nyt…

…kaikkea muuta.

Niin tästä kuin viime vuodesta voi nostaa esille poikkeuksellisuutta.

Viime vuonna Suomen hyökkäysvoima oli poikkeuksellista.

Tänä vuonna valmentajapotkut kesken turnausta olivat sitä samaa.

Ne olivat jotain sellaista, mitä ei nähdä koskaan. Ei kenenkään osalta.

Mutta niin vakava tilanne oli.

****

Se nostaa esille yhden kysymyksen:

Herääkö Jääkiekkoliitto vihdoin unesta?

Suomen alle 20-vuotiaiden maajoukkueen päävalmentajan paikka on ollut todella tuulinen. Vuoden projektia vuoden projektin perään.

Suojatyöpaikkaa, tuuria, suojatyöpaikkaa, tuuria, suojatyöpaikkaa. Hyvä veli -kerhoa, minkä Kalervo Kummola meni osaltaan paljastamaan Ylen haastattelussa.

20-vuotiaissa menestystä on tullut silloin, kun päävalmentajaksi on valittu edes jotenkin tehtävään sopiva henkilö. Karri Kivi teki mainiota jälkeä ja sai ulosmitattua erittäin paljon potentiaalia irti Malmön kultajoukkueesta. Jukka Jalonen ymmärsi antaa sopivasti vapauksia hurjille yksilöille ja hän rakensi kasaan toimivan konseptin.

Välissä on ollut valmentajia, jotka ovat olleet joko täysin sopimattomia nuorten kanssa toimimiseen tai pitkien projektien valmentajia, joille lyhyet pyristykset eivät vain toimi.

Jukka Rautakorpi on tätä jälkimmäistä.

On turha väittää, etteikö Rautakorpi pystyisi toimimaan nuorten pelaajien kanssa. Varmasti pystyy. Mutta ympäristön pitää olla silloin seurajoukkue. Projektin pitää lähteä liikkeelle jo aikaisin keväällä ja sen kanssa pitää edetä rauhallisesti.

On mahdotonta spekuloida Suomesta käsin sitä, oliko ilmapiiri Suomen joukkueen ympärillä huono Rautakorven ollessa johdossa. Mikäli peliä tulkitsee, pystyi siitä havaitsemaan ongelmia.

Suomi oli arka ja pelkäsi virheitä ensimmäisissä otteluissa. Joko joukkue ei ostanut Rautakorven juttua tai yksinkertaisesti monien pelillisten asioiden tuputtaminen lyhyen ajan sisälle ei toiminut.

Tälle tuli tukea siinä, että Sveitsiä vastaan Nuoret Leijonat näyttivät heti paljon rennommilta. Pelistä kumpusi yritteliäisyyttä, rohkeutta, halua, nälkäisyyttä ja ylipäätänsä asennetta.

Paikassa, missä alla oli järisyttävä pettymys.

****

Rautakorpi on teoreettinen valmentaja, joka pitää kiinni siitä isosta pohjasuunnitelmasta, mistä kaikki kumpuaa. Nuorten pelaajien kanssa toimimisessa liiallinen rajoitteellisuus ja liialliset kalterit ympärillä eivät toimi. Totta kai nuoria pelaajia voi johtaa jämäkästi, mutta samalla pitää pystyä antamaan sopivasti vapauksia, pitää pystyä rehellisesti luottamaan, pitää pystyä antamaan mahdollisuuksia ja samalla pitää pystyä etenemään niillä vahvuuksilla, mitä vielä kehityksen keskellä olevista pelaajista kumpuaa esille.

Tässä Suomi ja Rautakorven valmennus eivät onnistuneet.

Potkujen yhteydessä esille on nostettu materiaali-kortti.

Fakta on se, ettei Suomella ollut käytössä viime vuoden tapaan hurjia hyökkäyspään vetureita. Ei Patrik Laineen laukausta, ei Jesse Puljujärven monipuolisuutta, ei Sebastian Ahon älykkyyttä, ei Mikko Rantasen, Kasperi Kapasen ja Aleksi Saarelan tulivoimaa.

Mutta näillä ei voi perustella Tshekki- ja Tanska-tappioita. Otteluita, mihin Suomen turnaus kaatui.

Tshekki oli nihkeä ja täysin lyötävissä tämän vuoden joukkueella. Tanska on ollut hieno tarina, mutta se oli täysin lyötävissä.

Ruotsi-peli oli ainut, missä materiaali-kortin pystyi nostamaan esille. Siinä kamppailussa Alexander Nylander erottui muista. Hän käänsi yksin pelin Ruotsille.

Siinä kamppailussa Suomi olisi tarvinnut poikkeusyksilöitä.

Olivatko mestaruuspuheet tämän joukkueen kohdalla lioteltuja? Kyllä.

Oliko oletus alkulohkon kakkospaikasta liikaa? Ei.

Suomen puolustus oli laadukas, hyökkäyksessä oli osaamista ja joukkueelta pystyi odottamaan edes jotain. Hyökkäyksen kärki oli kipsissä ensimmäisten pelien ajan, eikä se pystynyt kantamaan vastuuta. Ruotsia vastaan ensimmäisessä erässä ja Sveitsi-ottelussa esimerkiksi ykkösketju oli jo hyvä, kun koko peli-ilme oli vapautuneempi.

Minkä johtopäätöksen tästä karmeasta farssista voi vetää?

Sen, että Jääkiekkoliiton linjattomuus on tullut tiensä päähän.

Nykyinen pitkäjänteisyyden puuttuminen ei toimi.

****

Ruotsi on hyvä esimerkki Suomelle. Siellä maajoukkuetasolla valmentajia ajetaan rauhassa sisään. Askel kerrallaan. Lähdetään liikkeelle ensin alle 18-vuotiaista, ehkä jopa nuoremmista, mennään hiljalleen alle 20-vuotiaihin ja sieltä saatetaan hyvinkin jatkaa vielä A-maajoukkuetasolle.

Eikä hyppäyksiä tehdä vuoden välein. Vaan rauhassa.

Jussi Ahokkaan kohdalla tätä yritettiin tehdä, mutta hänkin on todella nopean polun keskellä, mikä vielä nopeutui entisestään turnauksen keskellä tulleiden potkujen myötä. Ahokkaalle lyötiin pidempi sopimus käteen ja hänen pitää olla se esimerkki, josta luodaan linja tuleville vuosille.

Alle 20-vuotiaiden maajoukkueen päävalmentajan paikka ei voi olla vuosi sinne, vuosi tänne -tontti. Sen pitää olla suomalaisen juniorikiekkoilun lippulaiva, näyteikkuna osaamista. Kyseiselle paikalle ei voida vain ”lyödä kaveri, jolle piti saada lisää hommia”, kuten Kummola Rautakorven valinnan perusteli.

Liitossa on ehditty ajautua harhailun tielle muutaman mestaruuden tuoman harhakuvan myötä. Hyvä veli -kerho on saanut jyllätä kaikessa rauhassa ilman kriittistä tarkistelua.

Nyt on aika siirtyä aidon suunnitelmallisuuden tielle. Vihdoin ja viimein. Tielle, jossa Suomessa olisi pitänyt olla koko 2010-luvun ajan. Vähintään.

****

Rautakorven potkut ja U20-fiasko nostavat esille myös mielenkiintoisen pointin Tapparasta.

Syksyllä tullut ilmoitus siitä, että Rautakorpi siirtyy kirvesrintojen päävalmentajaksi tämän kauden jälkeen ja nykyinen luotsi Jussi Tapola siirtyy junioripuolen päällikön tehtävään, oli outo.

Nyt se näyttää vielä oudommalta.

Tapola on luotsaamassa Tapparaa kovaa vauhtia kohti toista peräkkäistä mestaruutta ja samalla Rautakorpi on nöyryyttävän tilanteen keskellä.

Tappara on ylivoimainen mestarisuosikki ja sen nykyinen ison kuvan strategialinja on hyvin esimerkillinen. Se tekee edistyksellistä työtä nuorten pelaajien kehitysrintamalla ja sen pitäisi jatkaa sitä myös ensi kaudella ja tulevina vuosina.

Tapola on ollut tässä työssä todella merkittävässä asemassa ja nyt hänet käytännössä siirretään syrjään päävalmentajan tieltä, joka epäonnistui raa’asti nuorten pelaajien turnauksessa.

Näyttäähän se hassulta, vaikka ihan yksiyhteen todellisuus ei menekään.

Tappara ei saa lähteä Rautakorven paluun yhteydessä poikkeamaan sen isosta linjasta. Sen tekemisessä on ollut jatkuvuutta ja sillä on aitoa vetovoimaa.

Vaikuttaako Rautakorven paluu tähän? Vaikea sanoa. Mahdollisesti.

Se on kuitenkin jotain, mitä Tapparassa ei varmasti haluta.

Pystyykö Rautakorpi pitämään Tapparan menestyksen tiellä? Varmasti. Mutta palauttaako hän Tapparaa niihin aikoihin, missä se oli useana vuotena putkeen? Eli puolustuspää edellä ja jopa hieman hyökkäyspelin kustannuksella.

Eli sille linjalle, mistä Tappara on lähtenyt erkaantumaan Tapolan aikana. Kirvesrintojen kiekollinen pelaaminen on ollut laadukkaampaa ja kokonaisvaltaisempaa moneen vuoteen. Romuttuuko tämä suuntaus nyt Rautakorven tulon myötä? Sitä on jännä seurata.

Liike herättää joka tapauksessa isoja kysymysmerkkejä.

Rautakorpi on tällä hetkellä hyvin ristiriitainen hahmo suomalaisessa jääkiekkoilussa. Puhumattakaan surullisesta ritarista, Rauli Uramasta. Mikä lie päällikkö, joka nolasi itsensä 0-10-tappiossa alle 18-vuotiaiden peräsimessä ja oli jälleen mukana hurjassa farssissa.

Ja hän on liitossa johtavassa asemassa.

Ravistelulle riittää tilausta. Ja oikeasti kunnon suunnitelmallisuutta ja linjakkuutta.

Aiheet Jääkiekkoliitto Leijonat Pääuutiset Rautakorpi Jukka Sunnuntaikolumni Urama Rauli