Anteeksipyyntöä ei kuulunut – Tommi Kovanen soitti itse telojalleen ja sai kylmän vastauksen

Jääkiekkoilija Tommi Kovanen jäi 26. tammikuuta 2013 Espoo Bluesin hyökkääjän Tommi Huhtalan ruman, täysin edesvastuuttoman taklauksen alle ja tuupertui tajuttomana Rauman Äijänsuon jäähallin jäälle.

Tuolloin kukaan ei osannut aavistaa taklauksen seurauksia. Niistä Kovanen kertoo yhdessä Jenny Rostainin kanssa kirjoittamassaan kirjassa Kuolemanlaakso (Bazar Kustannus), joka julkaistiin torstaina.

Kovanen sai taklauksesta aivovamman, joka muutti paitsi hänen loppuelämänsä, koko ihmisen.

Koko tapaukseen liittyy monta erikoista piirrettä ja yksityiskohtaa, joista yksi on se, että Huhtala ei koskaan ottanut yhteyttä Kovaseen ja pyytänyt anteeksi tekoaan. Vaikkei anteeksipyyntö olisi mitään Kovasen fyysisessä olossa muuttanut, se olisi kuitenkin ollut signaali, että Huhtala ymmärsi tekonsa vakavuuden ja otti myös vastuuta teostaan.

Ja ennen kaikkea se olisi ollut hyvien tapojen ja jääkiekon sisäisen ”koodiston” mukainen teko.

Kovanen kuitenkin odotti soittoa turhaan.

Keväällä 2014, kun Kovanen eli eräänlaisessa ”kuplassa” ja hyperaktiivisessa tilassa järjestellessään elokuussa pelattavaa hyväntekeväisyysotteluaan, hän tarttui itse luuriin.

”Kaiken tämän sekasorron keskellä päätin soittaa Huhtalalle. Jo yli vuoden olin miettinyt, että meidän pitäisi puhua, ja kun miehestä ei kuulunut mitään – ei edes sitä anteeksipyyntöpuhelua, joka tavallisesti soitettiin viimeistään pari päivää taklauksen jälkeen – päätin laittaa pisteen mykkäkoululle. Mielestäni oli jo korkea aika tehdä sovinto”, Kovanen kirjoittaa.

”En ole varma, mitä todellisuudessa luulin puhelulla saavani aikaiseksi tai muuttavani. Ajattelin ehkä parantavani itseni, ja että se olisi se puuttuva lenkki, joka hoitaisi minut taas kuntoon. Tosiasiassa mikään ei kohdallani kuitenkaan puhumalla muuttunut – ei, vaikka kuinka sitä toivoin.”

Puhelimessa Kovanen väitti Huhtalalle, että kaikki on kunnossa, mutta myönsi ihmetelleensä, miksei tämä ole ottanut yhteyttä. Huhtalan mukaan asian saaman julkisuuden takia hän oli päättänyt vältellä koko asiaa.

Silti tämänkään puhelun aikana anteeksipyyntöä ei kuulunut.

”Hei kiitos, että otit yhteyttä”, Huhtala oli sanonut puhelun lopuksi.

”Tuon kiitoksen tulkitsin miehen anteeksipyynnöksi. Vaikka anteeksiantaminen tällaisissa asioissa oli varmasti aina vaikeaa, toivoin meidän molempien pääsevän vielä jonain päivänä tämänkin yli”, Kovanen kirjoittaa.

Vaikka hän itse vakuutteli ympäristölleen ja itselleenkin kaiken olevan hyvin, todellisuudessa tilanne oli aivan päinvastainen.

Halusi Huhtalan omaan joukkueeseensa

Kaikesta huolimatta Kovanen halusi saada aikaan sovinnon ja ehkä samalla sielulleen rauhan. Joitakin viikkoja puhelun jälkeen Kovasen ja Huhtalan piti tavata Ylen Urheiluviikonloppu -ohjelmassa. Tuota tapaamista varten Kovanen oli teettänyt pelipaidan Huhtalan nimellä ja päättänyt kutsua telojansa hyväntekeväisyysotteluunsa omaan joukkueeseensa.

”Olisi lopulta sama, tulisiko Huhtala pikalle pelipäivänä, sillä paidan symbolinen arvo anteeksiannon merkkinä riittäisi minulle”, Kovanen kirjoittaa.

Huhtala oli lupautunut mukaan ohjelmaan, mutta perui osallistumisensa vain muutama tunti ennen lähetystä perhesyihin vedoten.

Muutama viikko tämän jälkeen Kovanen on kesäasunnollaan polttamassa roskia. Samaan nuotioon hän heittää ison kasan laskuja – niin todellisuudesta vieraantunut hän jo on, että kuvittelee tämän auttavan – ja miettii hetken myös Huhtalan paidan polttamista.

”Muistin, mikä meille pelaajille oli ollut aina kunnian asia – pelipaitoja piti käsitellä kuin maamme lippua. Mitä tahansa tapahtuisikin, paitaa ei tiputettaisi maahan eikä varsinkaan poltettaisi nuotiossa”, Kovanen kertoo ajatelleensa.

Tämän nuotioepisodin jälkeen aikana Kovanen huomaa saavansa taas migreenikohtauksen, ja on lähdössä hakemaan apteekista lääkkeitä. Tapahtuu jotakin, mikä on kääntää koko hänen elämänsä suunnan.

”Kaivon autonavaimen taskustani ja jäin tuijottamaan sitä. Yritin miettiä, minne se kuului laittaa, mutta en yhtäkkiä tuntenut enää kojelautaa tai tiennyt, mitä tehdä koko avaimella… Minä en osannut enää yhtään mitään – en tuntea, en lukea, en käydä kaupassa, enkä edes käynnistää autoa. Ihan kuin mieleni olisi kuollut ja vain pelkkä kuori jäänyt yksin elämään”, Kovanen kirjoittaa.

Tuolla hetkellä Kovanen haluaa kuolla.

”Ajaisin auton talliin, jättäisin sen tyhjäkäynnille ja sulkisin oven perässäni. Sen jälkeen minun ei tarvitsisi enää koskaan kokea mitään tästä… Yritin löytää avaimille paikkaa, mutta en vieläkään osannut käynnistää autoa. Puristin avaimet nyrkkiini ja hakkasin niillä autoa huutaen, minkä keuhkoistani irti sain. Olin saanut tarpeekseni tästä maailmasta… Hitaasti yltyvä migreeni salamoi näkökentässäni ja liimasi minut tunneiksi autonpenkkiin. Tuossa tuskaisessa hetkessä asetin itselleni viimeisen tavoitteen; jäähyväisottelu olisi viimeinen maalini. Sen jälkeen tulisi tyhjyys.”

Pari kuukautta myöhemmin, syyskuussa 2014, Kovanen päätyi yrittämään viimeistä tekoaan. Hänen ystävänsä soittama apu ehti kuitenkin pelastaa miehen viime hetkillä.