Kaukalossa tullut aivovamma ajoi Tommi Kovasen umpikujaan: ehti jo hyvästellä läheisensä – ystävän hälyttämä apu ehti ajoissa

Asunnon tavarat oli pakattu, läheiset oli hyvästelty.

Tommi Kovanen lähti ajamaan pimeään syysyöhön.

Seuraavana iltapäivänä hän oli päätynyt tutulle, kotinsa lähelle sijaitsevalle rannalle.

Vielä soitto hyvälle ystävälle, ja sitten hän olisi valmis.

”Olin istunut tässä jo ehkä tunnin katsellen tyyntä vettä. Rauha oli alkanut hitaasti valua sisälleni. Tuntui helpottavalta olla vihdoin tässä hetkessä. Se oli odottanut minua, kuten olimme sopineet. Ja minä olin jaksanut näytellä tänne saakka, kuten olin itse luvannut”, Kovanen kuvailee yhdessä Jenny Rostainin kanssa kirjoittamassaan kirjassa Kuolemanlaakso (Bazar Kustannus) hetkeä, jonka hän oli päättänyt jäävän elämänsä viimeiseksi.

* * *

Tommi Kovanen, 42, pelasi jääkiekkourallaan 504 jääkiekon SM-liigan runkosarjaottelua.

Viimeiseksi otteluksi jäi lauantaina 26. tammikuuta 2013 Rauman Äijänsuolla pelattu ottelu Lukko–Blues.

Heti ottelun alettua kiekko ajautui hieman epäonnisen pompun ja Kovasen luistimen kautta Lukon kenttäpäätyyn, josta Kovanen kävi lyömässä kiekon ”ränniin”, kuten tuhansia kertoja aiemminkin.

Mutta tämä kerta jäi viimeiseksi.

Pahaa aavistamaton Kovanen ei tiennyt, että hänen takaansa, kuolleesta kulmasta, lähestyi Bluesin laitahyökkääjä Tommi Huhtala. Tämän täysin edesvastuuttoman, brutaalin, taklauksen seurauksena Kovanen löi päänsä pleksiin kohtalokkain seurauksin.

Kovanen sai taklauksen seurauksena vakavan aivovamman.

Tuosta hetkestä alkoi karmaisevia, ihmismielelle käsittämättömiä ja monilta osin absurdejakin piirteitä saanut tapahtumaketju, jonka vaiheita Kovanen ja Rostain kuvailevat kirjassa piinallisen yksityiskohtaisesti, ajoittain selkäpiitä karmivalla tavalla.

Matkalle mahtui järkyttävä määrä kipua, epätietoisuutta, häpeää, syyllisyyden tunnetta, turhiksi osoittautuvia toivonpilkahduksia, epätoivoa, unettomuutta, fyysistä ja ennen kaikkea henkistä tuskaa, pelkoa, yksinäisyyttä.

Kovasen oireet ja olo pahenivat jatkuvasti. Lopulta mies oli siinä tilassa, ettei kyennyt lukemaan, ei tuntenut minkäänlaisia inhimillisiä tunteita, ei osannut ostaa kaupasta maitotölkkiä eikä muistanut autoon istuessaan, mihin avaimet pannaan ja mihin niitä käytetään.

Juuri tuona hetkenä – poltettuaan juuri nuotiossa ison kasan laskuja – istuessaan hirvittävän migreenin kourissa autossaan, jota ei osannut käynnistää, hän teki päätöksensä.

”Jäähyväisottelu (elokuussa) olisi viimeinen maalini. Sen jälkeen tulisi tyhjyys. Ajatus tästä lopullisesta vapaudesta tuntui toiveikkaalta kaiken kokemani jälkeen”, Kovanen kirjoittaa.

Ja lopulta, syyskuun 2014 alussa Kovanen istui tutulla rannalla.

”Hengitin syvään vielä viimeisen kerran… Nyt keneenkään ei enää sattuisi… Näin oli tarkoitettu käyvän, ajattelin”, Kovanen kirjoittaa.

* * *

Ja kuitenkin, kolme vuotta myöhemmin, Kovanen oli eilen paikalla hänen tarinansa kertovan kirjan julkistamistilaisuudessa. Toipilaana, mutta paikalla.

Pelastukseksi koitui ystävä, jolle Kovanen oli aiemmin soittanut. Tämän huoli oli kasvanut ja tämä oli yrittänyt tavoittaa Kovasta uudelleen. Kun Kovasen puhelin oli ollut mykkä, ystävä oli soittanut poliisit ja pyytänyt etsimään tätä.

”Suunnitelmiini ei kuulunut, että heräisin sairaalasta, mutta niin kuitenkin kävi… Ja nyt tuo sama mies istui sairaalassa sänkyni vierellä, kun tulin tajuihini. Poliisit olivat löytäneet minut järven rannalta. Ambulanssi oli kuljettanut minut sairaalaan, jossa avasin nyt silmäni”, Kovanen kuvailee.

Sairaalasta lähtiessään Kovanen saa kaksi vaihtoehtoa: kirjautua vapaaehtoisesti psykiatriselle osastolle tai jatkaa avohoidossa.

”Sinne en menisi ikinä! Suostuisin mihin tahansa muuhun, mutta en pakkohoitoon”, Kovanen kertoo ajatelleensa.

Avohoitojakson aikana olo ei kuitenkaan helpota, ja synkät ajatukset pyörivät edelleen mielessä. Lopulta, valehdeltuaan ja näyteltyään liian kauan, Kovanen kertoo rehellisesti ajatuksensa terapeutilleen.

”Arvata saattaa, että matkani jatkui tuosta suoraan sairaalaan. Terapeutti teki heti hoitomääräyksen ja lähti itse viemään minua sinne. Minut laitettiin taksiin ja hän tuli vierelleni istumaan.”

Tragedian keskellä ironista on, että terapeutti antaa taksikuskille saman osoitteen, jonne kokoonpanon ulkopuolelle jäävät jääkiekkoilijat lähetetään.

”’Piippuhyllylle’, terapeutti sanoi kuskille. Se oli koodinimi Moision mielisairaalan takaovelle”, Kovanen kirjoittaa.

Siitä ovesta Kovanen astui sisään, peläten enemmän kuin koskaan.

Samasta ovesta neljä viikkoa myöhemmin toiseen suuntaan astuessaan hänen hitaalle toipumisprosessilleen oli kylvetty siemen.